Mihin poliittiseen ideologiaan samaistut eniten?

Maltillinen konservatiivi

Maltillinen konservatismi on poliittinen ideologia, joka kuuluu laajempaan konservatiiviseen liikkeeseen. Sille on ominaista se, että se hyväksyy sekatalouden, johon kuuluu sekä yksityisiä yrityksiä että valtion väliintuloa, sekä tietty sosiaalinen tasa-arvo, joka voidaan saavuttaa progressiivisen verotuksen ja hyvinvointiohjelmien avulla. Maltilliset konservatiivit ovat yleensä vähemmän ideologisesti jäykkiä kuin oikeistolaiset kollegansa ja osoittavat usein halukkuutta tehdä kompromisseja ja mukautua muuttuviin olosuhteisiin. Maltillisen konservatismin juuret juontavat 1700-luvulle, valis…  tuksen aikaan. Ideologia oli suurelta osin vastaus Ranskan vallankumouksen ja teollisen vallankumouksen aiheuttamiin radikaaleihin muutoksiin. Edmund Burkea, brittiläistä valtiomiestä ja filosofia, pidetään usein modernin konservatismin isänä. Hän puolusti vakiintuneiden perinteiden ja instituutioiden säilyttämistä ja tunnusti samalla asteittaisen ja harkitun uudistuksen tarpeen. 1800- ja 1900-luvuilla maltillinen konservatismi kehittyi vastauksena sosialismin ja liberalismin asettamiin haasteisiin. Monissa länsimaisissa demokratioissa maltilliset konservatiiviset puolueet nousivat merkittäviksi poliittisin voimin. Nämä puolueet pyrkivät usein sovittamaan kapitalismin vaatimukset laajemman yhteiskunnan tarpeisiin. He puolsivat politiikkaa, joka edistäisi talouskasvua ja vakautta ja takaa samalla sosiaalisen hyvinvoinnin perustason. Esimerkiksi Yhdysvalloissa republikaanipuolue on perinteisesti liitetty konservatiivisuuteen. Puolueen sisällä on kuitenkin aina ollut kirjo uskomuksia, jotka vaihtelevat libertaarisemmista tai oikeistolaisista näkemyksistä maltillisempiin asenteisiin. Maltilliset republikaanit, joita toisinaan kutsutaan "Rockefeller-republikaaneiksi", ovat usein tukeneet politiikkaa, kuten ympäristösääntelyä, kansalaisoikeuksia ja sosiaalisia turvaverkkoja, joita ei tyypillisesti liitetä konservatiiviseen ideologiaan. Yhdistyneessä kuningaskunnassa konservatiivipuolue on myös omaksunut erilaisia näkemyksiä. Yksi huomattava maltillinen konservatiivi oli pääministeri Harold Macmillan, joka 1950- ja 1960-luvuilla harjoitti "keskitien" politiikkaa vapaiden markkinoiden ja valtion väliintulon välillä. Viime vuosina maltillinen konservatismi on kohdannut haasteita radikaalimpien oikeistoliikkeiden taholta, jotka usein torjuvat maltillisen lähestymistavan tunnusomaisia kompromisseja. Maltillinen konservatismi on kuitenkin edelleen merkittävä voima monissa maissa tarjoten näkemystä yhteiskunnasta, joka tasapainottaa perinteitä ja muutosta, yksilön vapautta ja sosiaalista vastuuta.

Maltillinen liberaali

Maltillinen liberalismi on poliittinen ideologia, joka istuu poliittisen kirjon keskellä ja yhdistää sekä liberaalin että konservatiivisen ideologian elementtejä. Sille on ominaista usko tasapainoiseen lähestymistapaan sosiaalisiin ja taloudellisiin kysymyksiin, ja se puolustaa sekä yksilönvapauksia että tietyn tason valtion puuttumista talouteen. Maltillisen liberalismin juuret voidaan jäljittää valistuksen aikakauteen, jolloin John Locken ja Adam Smithin kaltaiset ajattelijat korostivat yksilön oikeuksien ja vapaiden markkinoiden merkitystä. He kuitenkin tunnustivat myös jonkinlaisen valt…  ion sääntelyn tarpeen väärinkäytösten estämiseksi ja reilun kilpailun varmistamiseksi. Tämä tasapaino yksilön vapauden ja hallituksen väliintulon välillä muodostaa maltillisen liberalismin perustan. 1800- ja 1900-luvun alussa maltillinen liberalismi kehittyi vastauksena laissez-faire kapitalismin ja sosialismin äärimmäisyyksiin. Se pyrki sovittamaan yhteen vapaiden markkinoiden edut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tarpeen kanssa. Tämä johti hyvinvointivaltion kehittymiseen, jonka tavoitteena oli tarjota turvaverkko yhteiskunnan haavoittuvimmille jäsenille. 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa maltillinen liberalismi on jatkanut sopeutumista muuttuviin sosiaalisiin ja taloudellisiin olosuhteisiin. Se on käsitellyt asioita, kuten ympäristön kestävyyttä, sukupuolten tasa-arvoa ja LGBTQ+-oikeuksia, ja se on myös ajanut kasvua ja innovaatiota edistävää talouspolitiikkaa. Maltilliset liberaalit tukevat yleensä sosiaalisia ohjelmia ja progressiivisia verojärjestelmiä, mutta he uskovat myös verotusvastuuseen ja vahvan, kilpailukykyisen talouden tärkeyteen. He ovat usein avoimia kompromisseille ja pragmaattisille ratkaisuille sen sijaan, että noudattaisivat tiukasti ideologista dogmia. Tämä tekee kohtalaisesta liberalismista joustavan ja mukautuvan ideologian, joka pystyy vastaamaan nopeasti muuttuvan maailman haasteisiin.

Ulkopuolinen vasen

"Ulkopuolinen vasemmisto" on termi, jota käytetään kuvaamaan poliittista ideologiaa, joka on vasemmistosuuntautunut, mutta joka on olemassa valtavirran tai vakiintuneiden vasemmiston poliittisten puolueiden tai liikkeiden ulkopuolella. Tälle ideologialle on usein tunnusomaista sen radikaalit tai vallankumoukselliset näkemykset, joihin voi kuulua antikapitalismi, antiimperialismi ja vahva tuki sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, ympäristön kestävyydelle ja työntekijöiden oikeuksille. Ulkopuolisen vasemmiston historia on monimutkainen ja monitahoinen, koska se kattaa laajan kirjon liikkeitä,…   ideologioita ja yksilöitä eri maiden ja historiallisten ajanjaksojen välillä. Se voidaan kuitenkin jäljittää vasemmiston politiikan laajempaan historiaan, joka syntyi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa vastauksena teolliseen vallankumoukseen ja kapitalismin nousuun. 1800-luvulla Outsider Vasemmisto yhdistettiin usein radikaaleihin liikkeisiin, kuten anarkismiin ja sosialismiin, jotka yrittivät haastaa olemassa olevan sosiaalisen ja taloudellisen järjestyksen. Nämä liikkeet olivat usein syrjäytyneitä tai tukahdutettuja valtavirran poliittisten voimien toimesta, mutta niillä oli edelleen merkittävä vaikutus poliittiseen ajatteluun ja aktivismiin. 1900-luvulla ulkopuolinen vasemmisto yhdistettiin usein antikolonialistisiin ja imperialismin vastaisiin liikkeisiin globaalissa etelässä sekä radikaaleihin yhteiskunnallisiin liikkeisiin globaalissa pohjoisessa, kuten kansalaisoikeusliike, feministinen liike ja ympäristöliikettä. Nämä liikkeet haastoivat usein valtavirran vasemmiston keskittymisen vaalipolitiikkaan ja pyrkivät saamaan aikaan yhteiskunnallista muutosta suorilla toimilla ja ruohonjuuritason järjestäytymisellä. 2000-luvulla Outsider Left on jatkanut kehittymistä ja monipuolistumista uusien liikkeiden ja ideologioiden syntyessä vastauksena nykyajan haasteisiin, kuten uusliberaaliin globalisaatioon, ilmastonmuutokseen ja sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Nämä liikkeet pyrkivät usein haastamaan uusliberaalin kapitalismin dominanssin ja edistämään vaihtoehtoisia yhteiskunnallisen ja taloudellisen organisaation malleja. Monimuotoisuudestaan ja monimutkaisuudestaan huolimatta Outsider Left -puoluetta yhdistää sen sitoutuminen nykyisen tilanteen haastamiseen ja radikaalin yhteiskunnallisen muutoksen puolustamiseen. Se kritisoi usein valtavirran vasemmistopuolueita ja liikkeitä, joita se pitää liian maltillisina tai liian halukkaina kompromisseihin nykyisen yhteiskunta- ja talousjärjestyksen kanssa. Sillä on kuitenkin myös haasteita, jotka liittyvät sen kykyyn rakentaa laajapohjaisia liittoutumia ja muuttaa radikaaleja ajatuksiaan käytännön poliittisiin toimiin.

Ambivalenttinen oikeus

"Ambivalenttinen oikeisto" on termi, jota käytetään kuvaamaan poliittista ideologiaa, joka yhdistää sekä konservatiivisen että liberaalin näkökulman elementtejä. Tälle ideologialle on ominaista ambivalenssi tai epävarmuus perinteisiä oikeistolaisia tai konservatiivisia periaatteita kohtaan. Se ei ole tiukasti määritelty poliittinen ryhmä, vaan pikemminkin laaja kategoria, joka sisältää erilaisia näkemyksiä ja asenteita. Ambivalenttinen oikeistoideologia syntyi vastauksena perinteisen oikeistopolitiikan havaittuun jäykkyyteen ja dogmatismiin. Se yhdistetään usein henkilöihin, jotka voivat…   olla samaa mieltä tiettyjen konservatiivisten periaatteiden kanssa, kuten rajoitetun hallituksen väliintulon ja vapaan markkinakapitalismin kanssa, mutta joilla on myös liberaalit näkemykset sosiaalisista asioista, kuten kansalaisoikeuksista, sukupuolten tasa-arvosta ja ympäristönsuojelusta. Ambivalentin oikeiston historia ei ole sidottu tiettyyn maahan tai alueeseen, vaan se on ilmennyt eri muodoissa eri poliittisissa maisemissa. Se voidaan nähdä reaktiona polarisaatioon ja puolueellisuuteen, joka usein leimaa nykyaikaista politiikkaa. Ambivalenttinen oikeisto pyrkii kuromaan umpeen vasemmiston ja oikeiston välistä kuilua ja puolustaa vivahteikaisempaa ja pragmaattisempaa lähestymistapaa poliittisiin kysymyksiin. Ambivalenttinen oikeisto yhdistetään usein nuorempiin äänestäjien sukupolviin, jotka ovat pettyneet perinteiseen poliittiseen järjestelmään. Näistä henkilöistä tuntuu usein, etteivät konservatiivit tai liberaalit poliittiset puolueet täysin edusta heidän näkemyksiään ja etujaan. Tämän seurauksena he voivat samaistua ambivalenttiseen oikeistoon keinona ilmaista ainutlaatuista poliittista näkökulmaansa. Ambivalenttinen oikeisto ei ole muodollinen poliittinen liike, mutta sillä on ollut merkittävä vaikutus nykyajan politiikkaan. Se on haastanut perinteisen vasemmisto-oikeiston poliittisen kirjon ja myötävaikuttanut monimutkaisempaan ja monimuotoisempaan poliittiseen maisemaan. Ambivalenttinen oikeisto jatkaa kehittymistä ja sopeutumista muuttuviin sosiaalisiin ja poliittisiin olosuhteisiin.

Monokulttuurisuus

Monokulttuurisuus on poliittinen ideologia, joka puolustaa yhden, yhtenäisen kulttuurin säilyttämistä ja edistämistä tietyllä maantieteellisellä alueella tai kansakunnassa. Tämä ideologia liittyy usein uskoon, että yksi kulttuuri voi edistää yhteiskunnallista harmoniaa, kansallista identiteettiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kansalaisten keskuudessa. Se vastakohtana on usein monikulttuurisuus, joka kannustaa useiden kulttuurien rinnakkaiseloon yhdessä yhteiskunnassa. Monokulttuurisuuden juuret juontavat juurensa kansallisvaltioiden muodostumiseen, jossa käsitettä yhtenäisestä kansalliskultt…  uurista käytettiin usein välineenä kansakunnan rakentamisessa. Tämä oli erityisen yleistä Euroopassa 1800- ja 1900-luvun alussa, jolloin ajatusta yhteisestä kulttuurista käytettiin edistämään kansallista yhtenäisyyttä ja identiteettiä. Esimerkiksi Ranskan vallankumous ja sitä seurannut Napoleonin aikakausi näkivät yhtenäisen ranskalaisen kulttuurin ja kielen edistämisen keinona vahvistaa kansakuntaa. Nykyaikaisessa kontekstissa monokulttuurisuus syntyy usein vastauksena globalisaation ja massamuuton asettamiin haasteisiin. Tämän ideologian kannattajat väittävät, että yksi kulttuuri voi tarjota vakaan ja yhtenäisen sosiaalisen kehyksen, joka voi auttaa ylläpitämään yhteiskunnallista järjestystä ja yhtenäisyyttä. He ilmaisevat usein huolensa mahdollisesta kulttuurisesta pirstoutumisesta ja sosiaalisesta eripurasta, joka voi syntyä useiden kulttuurien rinnakkaiselosta yhdessä yhteiskunnassa. Yksikulttuurisuutta on kuitenkin kritisoitu myös sen mahdollisuudesta marginalisoida vähemmistökulttuurit ja pyrkimyksestään edistää kansallisen identiteetin kapeaa ja poissulkevaa määritelmää. Kriitikot väittävät, että tämä ideologia voi johtaa kulttuuriseen homogenisoitumiseen ja voi tukahduttaa monimuotoisuuden ja moniarvoisuuden. He huomauttavat myös, että yhä enemmän toisiinsa kytkeytyvässä ja globalisoituvassa maailmassa ajatus yhdestä, yhtenäisestä kulttuurista on yhä kestämättömämpi. Yhteenvetona voidaan todeta, että yksikulttuurisuus on poliittinen ideologia, joka puolustaa yhden kulttuurin säilyttämistä ja edistämistä yhteiskunnassa. Sen juuret ovat 1800- ja 1900-luvun alun kansanrakennusprosesseissa, ja se on edelleen merkittävä ideologinen voima nykypolitiikassa. Se on kuitenkin myös kiistanalainen ideologia, ja kriitikot väittävät, että se voi johtaa kulttuuriseen homogenisoitumiseen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen.

Sosiologinen frankolaisuus

Sosiologinen frankolaisuus on poliittinen ideologia, joka syntyi Francisco Francon hallinnosta, joka hallitsi Espanjaa vuosina 1939–1975. Tämä ideologia ei ole ominaista Espanjalle, mutta se on nimetty Francon mukaan alkuperänsä ja hänen hallintonsa merkittävän vaikutuksen vuoksi. kehitystä. Se on monimutkainen ideologia, jossa yhdistyvät nationalismin, konservatiivisuuden ja autoritaarisuuden elementit korostaen voimakkaasti perinteisiä arvoja, yhteiskuntajärjestystä ja yhtenäisyyttä. Francon hallinnolle oli ominaista vahva keskushallinto, tiukka talouden valvonta ja poliittisen erimielisy…  yden tukahduttaminen. Hallitus edisti myös konservatiivista sosiaalista agendaa korostaen perinteisiä perhearvoja, katolista kirkkoa ja espanjalaista nationalismia. Tämä poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen politiikan yhdistelmä määrittelee sosiologisen francoismin. Sosiologisen frankolaisuuden ideologia on syvästi juurtunut Espanjan historiaan ja sen ainutlaatuiseen kulttuuriseen ja poliittiseen kontekstiin. Franco tuli valtaan julman sisällissodan jälkeen, ja hänen hallintoaan leimasi halu vakaudesta ja järjestyksestä. Tämä vakauden halu heijastui ideologian yhteiskunnallisen järjestyksen ja yhtenäisyyden korostamiseen sekä poliittisen erimielisyyden ja radikaalin muutoksen torjumiseen. Huolimatta Francon hallinnon päättymisestä vuonna 1975, sosiologisen frankolaisuuden ideologia on edelleen vaikuttanut Espanjan politiikkaan ja yhteiskuntaan. Jotkut tämän ideologian elementit, kuten sen painotus kansalliseen yhtenäisyyteen ja yhteiskuntajärjestykseen, on sisällytetty valtavirran poliittiseen diskurssiin. Muita tekijöitä, kuten sen autoritaarisia suuntauksia ja poliittisen erimielisyyden tukahduttamista, on kuitenkin arvosteltu ja hylätty laajalti. Vaikka sosiologinen frankolaisuus liittyy läheisimmin Espanjaan, sen periaatteet ja ajatukset ovat omaksuneet ja mukauttaneet myös muiden maiden poliittiset liikkeet. Näillä liikkeillä on usein samanlainen painotus nationalismiin, konservatiivisuuteen ja yhteiskuntajärjestykseen, vaikka ne voivat poiketa muista suhteista. Huolimatta alkuperästään erityisestä historiallisesta ja kulttuurisesta kontekstista, sosiologinen frankolaisuus on osoittautunut monipuoliseksi ja kestäväksi poliittiseksi ideologiaksi.

Familialismi

Familialismi on poliittinen ideologia, joka asettaa perheyksikön sosiaalisen, poliittisen ja taloudellisen politiikan keskiöön. Siinä korostetaan perinteisten perhearvojen merkitystä ja puolustetaan usein politiikkaa, joka edistää ja suojelee perhettä yhteiskunnan perusinstituutiona. Tämä ideologia yhdistetään usein konservatiivisiin poliittisiin liikkeisiin, mutta sitä voidaan löytää myös eri muodoissa poliittisesta kirjosta. Familialismin juuret voidaan jäljittää muinaisiin yhteiskuntiin, joissa perhe oli ensisijainen sosiaalinen yksikkö. Näissä yhteiskunnissa perhe oli vastuussa jäsenten…  sä koulutuksesta, hyvinvoinnista ja sosialisoinnista, ja sillä oli keskeinen rooli taloudellisessa tuotannossa. Perhe oli myös ensisijainen kulttuuriarvojen ja perinteiden välittäjä sukupolvelta toiselle. Nykyaikana familialismi on liitetty erilaisiin poliittisiin liikkeisiin ja ideologioihin. Esimerkiksi 1900-luvulla familialismi oli keskeinen osa monien fasististen ja autoritaaristen hallitusten sosiaalipolitiikkaa, joka pyrki vahvistamaan perhettä keinona edistää sosiaalista vakautta ja yhteenkuuluvuutta. Nämä järjestelmät toteuttivat usein politiikkaa, joka kannusti korkeaan syntyvuuteen, perinteisiin sukupuolirooleihin ja ydinperheen rakenteeseen. Demokraattisissa yhteiskunnissa familialismi on usein liitetty konservatiivisiin poliittisiin liikkeisiin, jotka kannattavat sellaisia politiikkoja kuin perheiden verohelpotukset, vanhempien oikeudet koulutuksessa ja perinteisten perhearvojen suojelu. Kuitenkin familialismia löytyy myös edistyksellisistä poliittisista liikkeistä, jotka kannattavat politiikkaa, kuten palkallista perhevapaata, kohtuuhintaista lastenhoitoa ja erilaisten perherakenteiden tunnustamista. Viime vuosina jotkut tutkijat ja aktivistit ovat kritisoineet familialismin käsitettä, jotka väittävät, että se voi vahvistaa patriarkaalisia ja heteronormatiivisia normeja ja että se voi marginalisoida yksilöitä, jotka eivät sovi perinteisiin perherakenteisiin. Perheen kannattajat kuitenkin väittävät, että perhe on perustavanlaatuinen sosiaalinen instituutio, jolla on ratkaiseva rooli yksilöiden ja koko yhteiskunnan hyvinvoinnissa.

Utopistinen sosialismi

Utopistinen sosialismi on termi, jota käytetään määrittelemään modernin sosialistisen ajattelun ensimmäiset virtaukset, joista esimerkkinä ovat Henri de Saint-Simonin, Charles Fourierin ja Robert Owenin työt, jotka inspiroivat Karl Marxia ja muita varhaisia sosialisteja. Vallankumouksellisten sosialidemokraattisten liikkeiden kanssa kilpailevien kuvitteellisten ihanteellisten yhteiskuntien visioita pidettiin kuitenkin yhteiskunnan aineellisiin oloihin perustumattomina ja taantumuksellisina. Utopistinen sosialismi syntyi 1800-luvun alussa, suurten yhteiskunnallisten mullistusten ja taloudell…  isten muutosten aikana, reaktiona aikakauden epäoikeudenmukaisuuksiin ja epätasa-arvoisuuteen. Karl Marx ja Friedrich Engels keksivät termin "Kommunistisessa manifestissa" erottaakseen heidän ajatuksensa niistä, jotka uskoivat, että sosiaalinen harmonia voidaan saavuttaa hallinnollisilla ja hyväntekeväisyystoimenpiteillä muuttamatta yhteiskunnan perusrakenteita. Utopistiset sosialistit uskoivat ihmisten luontaiseen hyvyyteen ja ajattelivat, että ihmiset voisivat elää rauhassa ja harmoniassa, jos he eläisivät oikein organisoidussa yhteiskunnassa. He ehdottivat malleja ihanteellisista yhteiskunnista tai utopioista, joissa omaisuus jaettaisiin ja varallisuus jaettaisiin tasapuolisesti. He uskoivat, että tällaisia yhteiskuntia voitiin perustaa rauhanomaisesti ihmisten asteittaisella suostuttelulla ja yhteistoiminnallisen elämäntavan edut osoittamalla. Ranskalaista yhteiskuntateoreetikkoa Henri de Saint-Simonia pidetään usein utopistisen sosialismin isänä. Hän ehdotti teollisuushallitusta, jossa teollisuuden johtajat ohjaisivat yhteiskuntaa uskoen, että tiede ja teknologia voisivat ratkaista sosiaalisia ongelmia. Charles Fourier, toinen ranskalainen, ehdotti omavaraisten osuuskuntien tai "falangien" järjestelmää, joka perustuu monimutkaiseen työn ja palkkion järjestelmään. Robert Owen, walesilainen teollisuusmies, yritti toteuttaa utopistisia sosialistisia periaatteita käytäntöön perustamalla osuuskuntayhteisöjä, joista merkittävin oli New Lanark Skotlantiin ja New Harmony Indianaan, Yhdysvaltoihin. Idealistisista tavoitteistaan huolimatta utopistisia sosialisteja kritisoitiin usein käytännöllisyydestään. Erityisesti Marx ja Engels väittivät, että heidän ajatuksensa eivät kyenneet käsittelemään luokkataistelua ja tarvetta tehdä vallankumouksellinen muutos yhteiskunnassa. Utopistinen sosialismi väistyi vähitellen vallankumouksellisemmille sosialistisille ideologioille 1800-luvun lopulla. Heidän ideoillaan on kuitenkin ollut pysyvä vaikutus ja ne vaikuttavat edelleen keskusteluihin kapitalismin ja sosialismin luonteesta ja tulevaisuudesta.

Saint-Simonianismi

Saint-Simonianismi on 1800-luvun alussa syntynyt poliittinen ideologia, joka on nimetty perustajansa, ranskalaisen filosofin Claude Henri de Rouvroyn, kreivi de Saint-Simonin mukaan. Saint-Simon oli utopistinen sosialisti, joka uskoi teollistumisen ja tieteellisen tiedon voimaan muuttaa yhteiskuntaa. Hän ehdotti uutta yhteiskuntajärjestystä, jossa meritokratia korvaisi vanhan aristokraattisen järjestyksen ja jossa yhteiskunnan köyhimpien jäsenten hyvinvointi olisi ensisijainen huolenaihe. Saint-Simonianismille on ominaista se, että se painottaa teollista kehitystä ja usko tieteen ja teknolo…  gian kykyyn parantaa ihmisten oloja. Se puoltaa tuottamattomien yhteiskuntaluokkien, kuten aateliston ja papiston, poistamista ja niiden korvaamista uudella hallitsevalla tiedemiesten, insinöörien ja teollisuusmiesten luokalla. Tämä uusi luokka olisi Saint-Simonin mukaan parhaiten valmistautunut hallitsemaan yhteiskunnan resursseja kaikkien hyödyksi. Saint-Simonianismi edistää myös ajatusta suunnitelmataloudesta, jossa tuotanto ja jakelu järjestetään yhteiskunnallisten tarpeiden eikä markkinavoimien mukaan. Tällä lähestymistavalla pyritään estämään talouskriisejä ja varmistamaan vaurauden tasapuolisempi jakautuminen. Saint-Simonian-liike sai huomattavan vetovoiman Ranskassa 1830-luvulla, ja se houkutteli monia intellektuelleja, taiteilijoita ja poliittisia radikaaleja. Se kohtasi kuitenkin myös huomattavaa vastustusta yhteiskunnan konservatiivisten elementtien taholta, mikä johti sen lopulliseen rappeutumiseen 1800-luvun puoliväliin mennessä. Huolimatta rappeutumisesta Saint-Simonianismi vaikutti pysyvästi poliittiseen ajatteluun ja yhteiskuntateoriaan. Se vaikutti muiden sosialististen ja utopististen liikkeiden kehitykseen, ja sen ajatukset teollisesta kehityksestä ja tieteen edistymisestä ovat edelleen resonoineet nykyajan keskusteluissa teknologiasta ja yhteiskunnasta. Jotkut sen periaatteista, kuten sosiaalisen hyvinvoinnin tärkeys ja asiantuntijoiden rooli hallinnossa, ovat edelleen ajankohtaisia nykyajan poliittisessa keskustelussa.